Pink Floyd oli Division Bell -kiertueella vuonna 1994. Olin 15-vuotias nassikka 9. luokalla.
Tuosta kiertueesta oli tuleva heidän viimeinen tuolla kokoonpanolla. Kiertueen aikana äänitetyistä kappaleista julkaistiin mahtipontinen Pulse-levy seuraavana vuonna.
Minä missasin tuon kiertueen koska olin vellihousu.
Kuokkalan Koulu, Jyväskylä, syyskuu 1994
Luokkakaveri tarrasi hihaan koulun käytävällä. Tuleva ammattimuusikko oli ostanut pari lippua Pink Floydin keikalle Göteborgiin (tai Kööpenhaminaan, en muista niin tarkkaan).
Jonkun täysi-ikäisen kaverin oli pitänyt lähteä reissuun mutta hänelle oli tullut este. Nyt vanhemmat eivät päästäneet kaveria yksikseen ulkomaille 15-kesäisenä. Kaikki muut oli sanonut ei. Minä taisin olla viimeinen toivo.
”Saat multa lipun. Maksat pelkät matkat. Kaikki kuljetukset ja majoitukset on setvitty. Once in a lifetime -kokemus. Tajunnan päräyttävää. Tajuutsää, PINK FLOYD!!!!”
Olin kuunnellut Pink Floydia ehkä vuoden verran ja tykkäsin bändistä. Reissu ulkomaille kuulosti hienolta seikkailulta. Myöhemmin seuraavana vuonna kun sisko osti kotiin Pulse-levyn ja tutustuin myös The Wall:iin, hurahdin bändiin täysin. Silloin myöhemmin kadutti se mitä sanoin kaverille.
”Ois kyllä kivaa mutta kun… koulu | äiti | koristreenit | se maksaa… änkyti, änkyti…”
Oikeasti vain pelotti liikaa. Eihän se nyt ole soveliasta lähteä 15-vuotiaana ulkomaille kuuntelemaan jotain progepumppua. Ei todellakaan.
Vuosisadan keikka, yhden maailman suurimman bändin viimeinen kiertue, suuri seikkailu, josta olisi ollut kerrottavaa ja muisteltavaa vielä nyt lähes 25 vuotta myöhemmin. Ja kieltäydyin siitä koska olin vellihousu.
Sen sijaan muistelen nyt tuota nynnyyden hetkeä, joka ei toki jäänyt ainoksi.
Rohkeutta voi opetella
Kaikille nuorille veli-vellihousuille rohkaisun sanat: rohkeutta voi opetella, riskejä voi oppia ottamaan hallitusti ja elämästä oppii nauttimaan (joskus 30-vuotiaana viimeistään, ehkä).
Tärkeää on tajuta yksi elämän suurista opeista:
Koskaan ei ole sopiva tai oikea aika.
Lähteä maailman ympäri. Perustaa yritys. Mennä naimisiin. Vaihtaa työpaikkaa. Erota. Rakastua. Ostaa asunto. Rakentaa talo. Tai lähteä Pink Floydin keikalle.
Aina on jotain tiellä. Asuntolaina. Vanhemmat. Parisuhde. Lama. Opiskelut. Työ.
Ja jos koskaan ei ole oikea aika – aina on oikea aika.
Aina on oikea aika tehdä jotain suurta tai tavoitella unelmaa. Tuota ohjenuoraa käytän tätä nykyä.
Ja nyt ulkomaille heilahdetaan hetken mielijohteesta (Haruki Murakamin kirja esimerkiksi riittää hyvin triggeriksi lähteä Japaniin).
Yrityksiä on perustettu ja irtisanouduttu vakitöistä vuosisadan lamaa vasten asuntolaina taskussa, liftattu maan halki Meksikossa ja tultu ryöstetyksi Kuubassa. Uitu haiden seassa. Ja nähty Roger Waters (melkein Pink Floyd siis)
Läksyt ja koristreenit kyllä odottaa. Aikaa ei saa koskaan takaisin.
